Hörisevä pusupoika

Mari:

Ransu joutui tänään olemaan muutaman tunnin yksin, kun minä lähdin töihin ja Mikko omiin menoihinsa. Jätin sille lähtiessäni lehden "luettavaksi" ja lisäksi pari koiransuklaanappia piiloon täkin alle. Sitten lähdin niin, että se huomasi, mutta ei malttanut jäädä haukkumaan perään. En yhtään tiedä onko se haukkunut yksin ollessaan, mutta ainakin Mikon saapuessa kotiin oli ollut ihan hiljaista eikä täällä liioin ole tehty mitään tihutöitä.

Ihanaa seurata miten Mikko ja Ransu luovat yhteyttä toisiinsa. Ylipäänsä oli ihanaa, että kun iltakymmenen jälkeen töistä kotiuduin, niin Mikko oli juuri ulkoiluttanut Ransun eikä tarvinnut ensimmäiseksi lähteä lenkille. Mutta muutenkin he olivat leikkineet ja painineet. Ransu irvistelee ja urisee ja örisee ja hörisee - ja heiluttaa häntää. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää sen historia, mitä sille on tapahtunut kun se yrittää käyttäytyä niin dominoivasti. Ja kuitenkin se selvästi nauttii asemastaan tässä laumassa; sen ei enää tarvitse olla johtaja. Siitä olisi saanut upeita irvistelykuvia taas tänään, mutta kaikesta örinästä huolimatta se antaa ottaa tärkeimpänsä - sen putkiluun - pois suusta aina kun se on nostanut sen sängylle (kielletty luunmutustelupaikka). Ja kun se on irvistellyt, niin ikään kuin hyvitykseksi tulee perään pusuja.

Äsken yölenkillä se sai taas olla loppumatkan irrallaan, ja koko ajan se tulee rohkeammaksi. Kauas minusta se ei vieläkään lähde, mutta nyt käytiin jo haistelemassa tarkkaan muidenkin rappujen ovenpielet ja pusikot. Ja sitten täyttä laukkaa minun luokseni. Voi kun tulisi kivat ilmat, että voisimme olla ulkona ja se saisi juosta sydämensä kyllyydestä!

Röyhkeyttä sillä piisaa: voileipäni oli jo sen suussa, kun huomasin sen kurkottaneen sohvapöydälle, mutta senkin se antoi ottaa pois vastustamatta. Suklaan kanssa on vaikeampaa, ihmisten suklaa on sen suurinta herkkua, eikä palaakaan voi lohkaista ilman erilaisia kerjäysyrityksiä; tuijottamista, hörinää, jalkaa vasten nousemista, lisää tuijottamista ja hörinää :-)

On se kultainen ja kyllä minun tulee taas viikonloppuna ihan jätti-ikävä noita molempia poikiani. Mutta minun poissaoloni tekee varmaan hyvää heidän suhteelleen, kun saavat taas painia keskenään ja löytää oman yhteisen kielensä. Minun ja Ransun yhteinen kielihän on se, että minä lässytän sille ja se hörisee. Ehkä sille tekee hyvää oppia välillä taas miehisempää kommunikaatiota :-)