Herkkupeppu

(Ransulla ei ole vihreitä piilolinssejä, vaan "punasilmäisyyden poisto" ei muokkausohjelmassa ilmeisesti poista salamavalon aiheuttamaa vihreäsilmäisyyttä.)

Käytiin äsken toisella lenkillä, ensimmäinen (pitempi) tehtiin jo iltapäivällä. Kun oikein kovaa pamahti niin Ransu hätkähti ja alkoi vetää nopeammin kotia kohti. Tässä vaiheessa en vielä ajatellut tarpeelliseksi alkaa kouluttaa hihnassa kulkemista, jatkoin vain matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Kuuden jälkeen alkaa varmaan tosi paukutus ulkona eikä meillä siis ole mitään rauhoittavaa, kun Ransu tulikin odotettua aikaisemmin, mutta ainakaan tällä hetkellä (vaikka ulkona paukkuu jo), se ei ole moksiskaan.

Hurja syöppö se on! Luulin, että Roosani on maailman ahnein pikkukoira, mutta Ransu on vähintään yhtä ahne. Se kerjää kuitenkin nätisti. Ensi viikolla tai jo perjantaina pitää ehdottomasti hankkia sille kong, jotta se saa tekemistä. Mikään ei-syötävä lelu (puruluu, pehmolelu) ei sitä kiinnosta. Ja kun ei ole tekemistä, niin se alkaa kuunnella rappukäytävän ääniä ja haukahdella. En usko, että siitä tulee kuitenkaan ongelmaa, koska minusta se ei vaikuta ahdistuneelta tai aralta vaan pikemmin turhautuneelta tekemisen puutteessa. Ja ulkona tekemiseen ei ole nyt mahdollisuuksia, kun on tämä paukutusilta ja kun sillä ei ole vielä takkia.

Hurjan miellyttämishaluinen se on ja häntä heiluu niin iloisesti! Ruokaa se ei ota ennen kuin sen asettaa lattialle, ja "istu"-kehotus tuntuu menevän nopeasti perille. Siitä se ei pidä, jos nostan etusormen pystyyn samalla kun sanon 'istu' (Roosalle taas ei tarvinnut sanoa mitään vaan sormen asento riitti merkiksi), silloin se urisee. Siis urisee, ei murise.

Toinen, mistä se ei pidä, on jalkojen putsaaminen ulkoilun jälkeen. Tehtiin se taas vaikka tuolta jäisestä maasta ei likaa tarttunutkaan. Se urisi koko operaation ajan, mutta heilutti samalla häntää! Ja homman jälkeen lepyttävä naamanpesu. Täytyy tarkistuttaa eläinlääkärillä että eihän sillä ole lonkissa mitään vaivaa tms, koska takapäähän koskettelusta se ei tunnu tykkäävän muutenkaan, sen sijaan niskaa ja selkää saa rapsuttaa niin paljon kuin jaksaa.

Nyt kun tätä kirjoitan, niin se haukahtelee rappukäytävän ääniä, mutta tänään en naapureista piittaa, koska ulkoa kuuluu paljon rasittavampia ääniä. Pikkuhiljaa alan palkita sitä haukkumattomista hetkistä ja opettelen kertomaan koirien kielellä, että minä vartioin tätä taloa eikä sen tarvitse kantaa siitä huolta.

Ja aina kun rapisutan suklaalevyäni niin se on haukkana tuossa vieressä katsomassa oikein vetoavasti silmiin :-) No,oma laihdutuskuurini ja suklaalakkonihan alkaa huomenna (taas kerran...)

Pusuja ja hännänheilutusta

Tässä vanha kertomus Fransista tarhalla Espanjassa:

Fransi joutui Asperoneksen tarhalle, kun omistaja joutui vanhainkotiin, eivätkä sukulaiset halunneet huolehtia koirasta. Fransin iäksi kertoivat 5-6-vuotias. Fransi on erittäin ystävällinen poika ja sopeutui tarhaoloihinkin yllättävän nopeasti. Poika tulee hyvin toimeen myös muiden koirien kanssa. Fransi on noin 30-35 senttiä korkea ja painaa noin 8 kiloa.

Itse löysin Ransun Espanjan Koirat ry:n sivuilta, ja koska se oli jo Suomessa, mutta haki uutta kotia, sainkin sen tosi vauhdikkaasti; se oli luonani muutaman päivän sisällä ensimmäisestä yhteydenotosta



Franciscus Makkara Assisilainen on nyt kotona! Tapasimme Pasilan asemalla, mistä se lähti luottavaisena mukaani. Juna- ja metromatka hieman jännittivät, mutta niistä ei tehty suurta numeroa vaan Ransu istui jalkojeni takana suojassa.

Sitten parin risteyksen yli metroasemalta kotiin päin ja ihan pieni lenkki talon ympäri. Sisälle ja hissiin, en tiedä onko Ransu ennen ollut hississä mutta se oli vain hieman utelias, ei lainkaan peloissaan. Sisälle päästyään se riensi tutkimaan paikkoja. Toistaiseksi makuuhuone (poikani huone) on siltä kiellettyä aluetta, katsotaan sitten kun poitsu palaa loppiaisena että pidetäänkö se jatkossakin suljettuna.

Ransulla oli kamala jano, ja annoin sille hieman syötävää mikä meni ahneisiin suihin ja enemmänkin olisi mennyt, mutta äkkiseltään en arvannut paljoa antaa. En huomannut sen mitenkään vahtivan ruokaansa tai kuppiaan, en toki yrittänyt ottaa kuppia kesken kaiken pois, mutta kun koiranmakkara loppui ja annoin sille palan lisää niin ei se ollut moksiskaan siitä, että sen kuppi otettiin hetkeksi pois.

Sitten taas lenkille. Joitakin koiria tuli vastaan ja ne Ransu väisti yrittämättäkään tehdä tuttavuutta, ei se liioin ärissyt niille. Ihmisistä se ei piitannut.

Kotiin päästyämme Helena soitti ja kyseli kuulumisia, ja mainitsi ettei Ransu tykkää tassujen puhdistamisesta, joten vaikka ne eivät likaiset olleetkaan niin otin heti puhelun jälkeen pyyhkeen, jotta siihenkin hommaan totuttaisiin. Ransu urisi kun sen tassuja pyyhin, mutta ei ollut yhtään sellaista pelkoa että se nappaisi kiinni tai jotain. Putsauksen jälkeen se sai kehut ja minä sain kunnon naamanpesun :-)

Sen jälkeen tehtiin sille peti ja se kellahti kyljelleen ja nautti silmät ummessa kun rapsuttelin sitä, sain lisää naamanpesua välillä ja sitten se petasi petinsä itselleen mieluisammaksi, kiersi vielä vähän nuuhkimassa paikkoja ja nyt uni voitti. Se nukkuu kyljellään koko pitkällä makkarapituudellaan joten voin hyvällä omallatunnolla käyttää hetken aikaa koneella.

Ilmeisesti kemiat siis kohtasivat, eipä ole koskaan ennen sokkotreffeillä tullut noin isoja pusuja!

Ihana olento!!!

In Memoriam: Roosa 1994-2008

Roosa, musta-hopea kääpiösnautseri tuli perheeseemme heinäkuussa 1994. Olin ostanut Roosan paikalliselta (hervantalaiselta) kasvattajalta Mikolle syntymäpäivälahjaksi, vaikka tiesin toki, että vastuu koirasta olisi minun, olihan Mikko silloin vasta 6-vuotias. Lahjapaketissa Mikolle oli koiranpanta ja talutushihna, en muista oliko muitakin koiratarvikkeita. Hän oli tietysti vähän ihmeissään. Siinä vaiheessa tunnustimme hänelle, että varsinainen lahja on vasta tulossa. Veljeni kanssa haimme Roosan myöhemmin samana päivänä tai sitä seuraavana.

Roosa tuotti meille valtavasti iloa! Se oli pieni törkyturpa-energiapakkaus, jolla oli sisua mutta kuitenkin äärimmäisen hyvä sydän. Ja hyvä huumorintaju. Se nautti jekuista ja siitä näki milloin se todella nauroi. Yksi sen tapa huvitella oli pienten lasten pelottelu; se napsutteli leukojaan heidän takapuolensa korkeudella ja oli hyvillään siitä kun sai lapset juoksemaan kiljuen karkuun. Oli sillä sen verran luonnettakin, että Mikolta vaadittiin rohkeutta ottaa oma paikkansa laumassa, Roosa olisi mieluiten ollut minun jälkeeni seuraava (ja minutkin se hyväksyi johtajakseen vasta kokeiltuaan kerran säikähtäisinkö sen hampaita). En tiedä selvisikö sen ja kissan arvoasetelma koskaan.

Hervannassa asuessamme olin opiskelija ja meillä oli Roosan kanssa hyvää aikaa tehdä pitkiä lenkkejä Suolijärven ympäri aamuisin. Ne olivat ihania. Joskus eksyimmekin johonkin risukkoon, ja kerran joku isompi eläin ilmeisesti liikkui lähistöllä, koska Roosa jähmettyi ja sen niskakarvat nousivat pystyyn.

Roosa oli alusta alkaen valtava syöppö. Hervannassa se onnistui tekemään senkin tempun, että lämmitin pizzapalan itselleni mikrossa, ja sillä aikaa kun otin hanasta vettä, se käväisi pöydällä sieppaamassa sen, ja jäljellä oli vain tyhjä lautanen. Kaikki lempileikit liittyivät syömiseen; ruuan piilottamiseen tai ruuan saamiseen palkinnoksi jostain tehtävästä.

Uuden vuoden raketteja Roosa ei pelännyt, kuten ei mitään muutakaan, ei ukkosta eikä salamoita. Pienestä koostaan huolimatta se oli rohkea. Ensimmäisenä uutena vuotena se katsoi minuun pamahduksen kuullessaan, ja kun en ollut moksiskaan, sekään ei sen jälkeen välittänyt niistä.

Kun Roosa oli 7-vuotias, muutimme Helsinkiin. Se sopeutui hyvin nopeasti uuteen kotiin ja uusiin maisemiin. Ja sai ulkona omat ihailijansa, erityisesti yhden tipsupojan joka oli siihen ihan lääpällään. Roosa kävi sitä hieman härnäämässä, mutta ei sen suuremmin välittänyt pojan tunteista. Työttömänä ollessani teimme pitempiä kävelylenkkejä ja nautimme erityisesti rannalla kävelemisestä. Roosa liikkui kallioilla ketterästi, ja se oli aina siellä irrallaan. Myös uimisesta se piti. Uiminen piti lopettaa siinä vaiheessa, kun nivelrikko iski.

Vähitellen niitä vanhuuden merkkejä alkoi tulla; takajalat alkoivat täristä, todettiin nivelrikko, sitten sydämen toimintavajaus, muiden sisäelinten toimintavajaus ja kaihi. Kuulokin heikkeni nopeasti. Samaan aikaan meidän keskinäinen suhteemme muuttui entistäkin tiiviimmäksi, kun Mikko muutti opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja jäimme kaksin. Roosa joutui välillä olemaan pitkiä päiviä yksin kotona, ja tunsin siitä huonoa omaatuntoa, mutta se itse tuli aina yhtä iloisena vastaan riippumatta siitä olinko ollut pois tunnin vai 16 tuntia.

Iltaisin Roosa alkoi nukkua vierelläni. Purin sille niin iloni kuin huolenikin ja itkin tarvittaessa sen turkkia vasten rapsutellessani sitä. Se ei tuominnut, ei moittinut, ei arvostellut, katsoi hetken silmiin, käänsi sitten päänsä pois ja oli vain lähellä ja kuunteli. Lopulta toivotin sille hyvää yötä ja kehotin nukkumaan hyvin, ja käänsin kylkeä. Se oli sille merkki, että nyt sekin voi kuopia itselleen mukavamman asennon. Ja mukavan se ottikin; usein se vei yli puolet sängystäni kuorsaten äänekkäästi, enkä raskinut sitä siirtää. Kääpiösnautseri voi pitkään ja nautinnollisesti itsensä venyttämällä asettua 120 cm sängylle niin, että emännälle ei jää tilaa kuin muutama sentti toiselle reunalle! :-)

Syyskuussa 2008 Roosan alapäästä, luultavasti kohdusta, alkoi vuotaa todella pahanhajuista märkää. Sen sydämestä oli sanottu jo aiemmin, ettei se kestäisi leikkausta. Sen takajalat olivat heikot, pelkäsin niiden pettävän ennemmin tai myöhemmin, en tiennyt kuinka paljon se vielä näki ja kuuli. Pari kertaa sen maha oli ollut niin huonossa kunnossa, että etenkin ensimmäisellä kerralla luulin sen kuolevan. Roosa otti kamalan stressin vuodostaan ja yritti epätoivoisesti siivota jälkiään, mutta haisevaa märkävuotoa oli kaikkialla; sängyllä, lattialla, tyynyllä... Se ei voinut nuolla sitä mitenkään pois.

Minun oli tehtävä tähän astisen elämäni raskain ratkaisu. 12.9. vein Roosan tutulle eläinlääkärille. Se lähti mukaan yhtä luottavaisena kuin aina aikaisemminkin, tutki uteliaana eläinlääkärin tiloja ja heilutti hännäntypykkäänsä. Eläinlääkärikin kuitenkin ilmeisesti näki sen kunnosta, ettei mitään ole tehtävissä, joten sitä ei kiusattu tutkimuksilla vaan se sai rauhoittavan lääkkeen ja otin sen syliini viimeistä kertaa. Sen jälkeen nostin sen teräspöydälle jo sikeään horrokseen vaipuneena, ja siinä se sai suoneensa aineen, joka pysäytti sen sydämen toiminnan lopullisesti. Minun pieni karvaturrini, minun paras ystäväni oli poissa, lopullisesti. Itkin sen turkkia vasten, mutta sitten minun oli jätettävä se sinne ja rynnättävä kotiin aurinkolasit silmillä.

Minulla on ollut paljon rakkaita lemmikkejä. Milli-kissa oli minulle todella rakas ja tärkeä. Ja tärkeitä ovat olleet pienet lemmikkimmekin: Pilli ja Vilkku (marsut), Hamppu (hamsteri), Leia ja Wilma (gerbiilit). Ja lapsuudenkotini koirat ja kissat (ja kani ja hanhet ja ankka ja kalkkuna). Roosa on kuitenkin se, joka on eläimistä pisimpään ollut elämässäni ja josta siksi on tullut minulle läheisin. Kun olin yksin ja eronnut ja surullinen, Roosa oli apunani. Roosa antoi minulle syyn (ei aina niin mieluisen!) nousta uuteen päivään; syyn astua ovesta ulos.

Vanhempieni koira Repe lähti noin viikko sitten myös viimeiselle matkalleen. Se on nyt Roosan luona, ne voivat leikkiä yhdessä kuten nuorina.

Voi Roosa, kuinka paljon sinua rakastinkaan - ja rakastan edelleen. Sinulla tulee aina olemaan paikka sydämessäni!

http://indigo.org/rainbow/